Miksi kirjoittaa? Mihin kaadumme - ja miksi kannattaa jatkaa?

Kiinalainen, sikäläiseen tapaan suorapuheinen tuttuni kuuli taannoin siitä, että kirjoitan työn ohessa romaanisarjaa. Hän piti sanojani ensin vitsinä, ja nauroi niille makeasti. Sitten hän kai ilmeestäni huomasi, että olinkin tosissani. Aidoin kummastus kasvoillaan hän kysyi minulta: "Mutta miksi? Voisit käyttää kaiken sen ajan hyödyllisestikin ja tehdä rahaa!"

Niinpä. Siinä olimme hetken aikaa sanattomia molemmat; kaksi täysin vierasta ajatusmaailmaa olivat kohdanneet kuin materia ja antimateria. Tämän nimenomaisen älykkään ja menestyneen ihmisen asenteeseen saattoi vaikuttaa se, että taannoisen gallupin mukaan Shanghain kaikista ammattikunnista vähiten arvostettu oli - arvaatte jo: taiteilija. Kansa äänesti rikollisetkin kirjailijan yläpuolelle! Repikää siitä.

Ei tuollainen asenne ole silti harvinainen täällä Suomessakaan. Jos alat kirjoittaa vakavissasi fiktioromaaneja, voit varautua suoraan siihen, että olet yllättävän monen silmissä tietynlainen vitsi, hiukan pimahtaneena pidetty, luuseri, viherhippikommari, mitä hyvänsä, siihen asti kunnes menestyt. Sillä menestynyt kirjailija tai muusikko muuttuukin sitten taikaiskusta jälleen arvostetuksi tutuksi, jonka seurassa kehtaa, tai jopa pitää näyttäytyä! ;)


Muuan entinen kollegani totesikin vuosia sitten, että taiteen arvo syntyy puhtaasti sen myyntiluvuista. Useat muut kollegani olivat samaa mieltä, ja halusivat esim. tuet taiteilijoilta pois. Eräs tuttuni puolestaan pitää taiteilijoita alhaisista alhaisimpina; pummeina, renttuina ja moraaliltaan täysin ei-hyväksyttävänä roskana.

Karu fakta vain on se, että aivan aniharva kirjoittaja, muusikko, kuvataiteilija tai muu luovan taiteen tekijä "menestyy" arkisen maailman pääkriteereillä, eli rahalla ja maineella.

Tuumitaanpa tätä hetki.

Siitä olen täysin samaa mieltä, että lähes jokainen fiktiokirjailija tai tietyn sortin muusikko on enemmänkin kuin vain vähän päästään vialla! Mistä niitä tarinoita tai John Lennonin biisejä muuten tulisi? Positiivinen hulluus on tietyn itsetuhoisen jääräpäisyyden ja rajattoman kärsivällisyyden ohella ammatin edellytys.

Niin, ammatin..?

Eräs tuttuni totesi kerran (aivan vakavissaan) minulle, ettei kirjailija ole hänen mielestään ammatti, eikä siitä siksi pidä maksaakaan kirjoittajille normaaleihin palkkoihin verrattavia summia! Arvaatteko mitä ao. tuttuni tuolloin teki? Hän oli kehittämässä uusia kirjapalveluita! Ironista? Muttei uutta. Jokainen tämän lukeva musiikintekijä tai musiikkiteollisuudessa työskennellyt tietää esimerkkejä musiikkipomoista ja kyseisen bisneksen muista johtajista, jotka vähät välittävät sen paremmin musiikista kuin muusikoista  - ainoastaan siitä, miten paljon rahaa näistä saadaan minimaalisin kustannuksin puristetuksi ulos. Tätä taustaa vasten ei ole kovin ihmeellistä, että molemmilla aloilla on mennyt jo pitkään aivan päin prinkkalaa!

Valitettavasti tuo alan yleinen pahoinvointi heijastuu myös kirjoittajiin. Yhteistä musiikkialan kanssa on se, että vain aivan aniharvoihin, "varmoiksi" katsottuihin tekijöihin panostetaan. Muut eivät saa edes mahdollisuutta.

Nyt joku saattaisi huutaa varjoista: "Mutta sosiaalinen media muuttaa kaiken, ja tasa-arvoistaa niin kirja- kuin musiikkibisneksenkin! Jokainen voi olla oma kustantajansa! Yhteisö tekee ilmaiseksi vaikka mitä! Jokainen voi kaveripiirinsä kautta tavoittaa koko maailman, ja tulla ilmiöksi!"

Heh, kaunis unelma! :) Se ei vain, ikävä kyllä, mene noin. Ei ainakaan ihan vielä - eikä koskaan aivan noin.

Mietitäänpä hetki miksei. Koko teeman käsittely vaatisi kirjan verran, ellei useitakin, joten keskitytään tässä nyt aivan konkreettiseen kysymykseen: miksi juuri sinun oikeasti hieno tarinasi takoo kenties päätään kuuluisaan Karjalan mäntyyn.

Syitä on monia, ja voisimme ehkä nimittää niitä menestystä vartioivaksi kolmipäiseksi lohikäärmeeksi. Ensimmäinen pää kulkee nimellä "Tarinasi tulee olle riittävän hyvä tarkoitukseensa sekä sisällöllisesti, että teknisesti." Toinen on: "Tarinasi tulee osua oikealla hetkellä oikeaan tarpeeseen." Kolmatta voisi ehkä kuvailla: "Sinun on saatava tarinasi tuona hetkenä oikeiden ihmisten tietoisuuteen."

Voit taistella kolmipäistä lohikäärmettä vastaan osittain omin avuin, taitosi, sinnikkyytesi, suhteidesi ja muun voimin. Mutta kaikkia noista päistä et saa (tällä hetkellä) iskettyä poikki ilman aivan puhdasta onnea.

Tarinan "hyvyyteen" voit itse vaikuttaa paljonkin, etenkin jos ympärilläsi on fiksuja ystäviä ja mielellään myös kohtuullisen paljon ylimääräistä rahaa. Ei nimittäin ole sattumaa, että omakustannekirjoittamista sanotaan "kalliiksi harrastukseksi". Köyhälle jo pienenkin kirjaerän teetättäminen, käännättämisestä puhumattakaan, on iso kustannuserä ilman mitään takeita siitä, että saat rahojasi koskaan takaisin. Mutta tuo on vielä katkaistavissa oleva lohikäärmeen pää. Siitä osoituksena vaikka "Fifty Shades of Grey"; umpisurkeaksi kriitikoiden haukkuma sadomasopornoromaani, joka myy kotiäideille maailmalla tällä hetkelläkin sairaita lukuja. Niin: tarinasi tulee olle riittävän hyvä tarkoitukseensa. Se ei tarkoita aina sitä, että sen tarvitsisi olla Tolstoin tasoa. Lainatakseni entistä kollegaani toisesta elämästäni: "You don't have to be good to be the best." Tärkeää on vain se, että lukija pitää lukemastaan, ja mieluiten rakastaa sitä!

Toinen kohta, eli muuttuvien trendien haistaminen ja juuri "oikeanlaisen" kirjan laittaminen markkinoille "oikealla hetkellä" onkin sitten jo lähinnä mustaa magiaa. Tuota noituutta kustantamot, kuten levy-yhtiötkin kuitenkin seuraavat hyvin vakavina. Trendejä. Jos tarinasi ei "tunnu oikealta" sen hetken näkymättömään trendi- ja markkinaimuun, eikä siten sovi tarkkaan määriteltyihin lokeroihin, se mitä varmimmin heitetään heti kättelyssä pellolle. Esimerkki: punkrockin valtavuosina oli täysin turhaa yrittää tarjota useimmille levy-yhtiöille The Eaglesin kaltaista melodista stadionrokkia tai vaikkapa progea. Sillä ei ollut merkitystä, että miljoonat musiikin ystävät yhä janosivat myös "muodista (väliaikaisesti) poistunutta" musiikkia. Heistä ei vain välitetty, vaan kaikki resurssit siirrettiin trendikkäisiin bändeihin - ja musiikinkuluttajiin. Niin kone toimii.

Kirjasi saattaa olla erittäinkin hyvä. Mutta jos ajankohta, markkina-alue, kohdeyleisö tai jokin vastaava asia on sille kustantajien, median, yms. silmissä väärä tai epäselvä, sitä ei luultavasti kustanneta - eikä se saa mitään näkyvyyttä. Game over. Tuota lohikäärmeen kaulaa ei voi katkaista ryhtymättä hyvin, hyvin laskelmoivaksi kirjoittajaksi. Game of Thrones on ehkä täydellinen esimerkki onnistuneesta trendillä laskelmoinnista. Se ei voinut epäonnistua. Pulmaksi nousee vain se, että harva kirjoittaja on samalla myös laskelmoiva bisnesihminen. Noiden asioiden pelkkä miettiminenkin vie monelta kirjoittajalta innon ja fokuksen itse tarinaan. Tämäkin on musiikkimaailmasta tuttua.

Onneksi poikkeuksiakin säännöstä on. Periaatteessa nykypäivänä on ongelma tehdä mitään mitä ei voida sijoittaa tiettyyn tarkkaan "lokeroon" - tai kirjakaupan tarkalleen tiettyyn hyllyyn. Rajoja rikkovat kirjat tai musiikkialbumit joko floppaavat täysin, vailla mahdollisuuksia - tai sitten, harvoin, juuri samoista syistä muodostuvatkin suurmenestyksiksi. Paras (tietämäni) esimerkki lienee Neil Gaimanin "American Gods" -romaani. Tuo outo, kiehtova mestariteos rikkoo kaikki rajat ja normit - ja sai, vastoin monen odotuksia myös kaikki palkinnot sekä mahtavan myynnin. Se muodosti tietyllä tapaa oman genrensä. Erilaisuus on riski, mutta tavanomaisuuden markkinoilla se voi olla myös juuri se keinosi erottua massasta!

Edellinen lohikäärmeen pää liittyy kolmanteen päähän, eli siihen, miten tavoitat oikeat ihmiset. Näitä on useita lajeja, ja ne kaikki sinun on tavoitettava ja vakuutettava menestyäksesi. Lukija on loppukädessä ainoa todella tärkeä ihminen tavoitettavaksi ja vakuutettavaksi. Lukijan tavoittaminen vain käytännössä vaatii (jälleen yhteys musiikkibisnekseen) tiettyjen välikäsien, portinvartijoiden ja mielipidevaikuttajien tavoittamisen ja saamisen ensin puolellesi!

Kuten aiemmin totesin, pelkkä sosiaalinen media ei tee kirjastasi hittiä, ellet satu osumaan aivan täydelliseen hetkeen ja trendiin (eli lohikäärmeen päähän #2). Sekään ei välttämättä riittäisi. Sillä hyvin monet meistä ostavat kirjoja arvosteluiden kautta. Nyt tullaankin Suomessa vielä vallitsevaan, erittäin vakavaan miinaan: sen paremmin omakustannekirjoja kuin sähköisiä kirjojakaan ei maassamme käytännössä arvostella. Pelkällä e-kirjalla et pääse lehtiarvosteluihin, nettiin, et kerta kaikkiaan minnekään, ellet ole todella onnekas tai keksi jotain aivan uutta... Tässä kohdin pelialusta ei siis enää ole tasainen. Jos kirjasi on pelkkä e-kirja, ja pahimmillaan vielä "epäilyttävä omakustanne" sitä ei arvostella, eikä sitä luetella kirjallisuusluetteloissa, tai missään. Sitä ei, toisin sanoen, "ole olemassa"! Näin siis Suomessa vuonna 2013. Tulevaisuudessa asia toivottavasti on toisin.

Menestyäksesi tarvitset näinä aikoina Suomessa myös täysin välttämättä paperiversion tarinastasi. E-kirjat eivät myy täällä juuri kourallista enempää (vertailun vuoksi: USA:ssa niiden osuus on jo yli 50% kaikista kirjoista), ja nekin, joiden sanotaan myyvän, kulkevat pääosin kampanjoissa eräänlaisina kylkiäisinä. Tarvitset siis kustantajan! Mutta kustantajapa ei koe tarvitsevansa sinua, ellet jälleen kerran ole todella onnekas, omaa suhteita, tai yksinkertaisesti kirjoita kiistatonta hittiä tai mestariteosta. Tilanne on täysin sama kuin levy-yhtiöissä. Vain muutamat työt julkaistaan, ja niiden on oltava "varman päälle" rahaa tekeviä. Riskejä ei juuri oteta. Yksi ainoa ihminen lukaisee, todennäköisesti hyvin nopeasti ja vain lyhyen matkaa, sydänveresi tuotetta. Jos hän ei satu pitämään siitä, vaikka kollegansa kenties pitäisi, niin... Tough luck! Game over. Ei selityksiä. Ei valitusoikeutta. Takaisin margariinitehtaan linjalle Aku Ankan tapaan.

Jos sinulla on rahaa, voit toki painattaa arvostelu- ym. kappaleita. Nekään eivät silti kiinnosta esim. arvostelijoita, ellei niissä ole kustantajan "hyväksytty" -leimaa. Ei kustantajaa -> peli hävitty. Ja koska kustantaja ei 99% varmuudella tarinastasi vakuutu, kriittinen lohikäärmeen kaula jää katkaisematta, ja kirjasi vain pienen piirin tietoisuuteen, kalliin harrastuksen saavutukseksi, josta voit lähinnä itsellesi ja parille tutulle todeta: "No, tulipa tehtyä ja yritettyä." nostaessanne maljaa unohdetulle mestariteoksellesi lähiökapakassa.

Umpikuja?

Tavallaan kyllä. Ja tavallaan ei. Sillä asiat ovat tätä kirjoittaessani suuressa käymistilassa. Kuten hyvän ystäväni, musiikkialan todellisen edelläkävijän, gurun ja ammattimiehen, Timo Poijärven kanssa juuri tuumin, kirja-alalla tapahtuu nyt täsmälleen samat asiat kuin musiikkialalla noin ehkä 6..8 vuotta sitten. Aivan samat sotkut kopiosuojausten, hinnoittelun, laitteiden, tulomallien, tekijänoikeuksien, kaiken kohdalla. Mikä sai levy-yhtiöt 2000-luvun jälkipuoliskolla polvilleen saa nyt kustantamot polvilleen. Viisas voisi ehkä oppia tästä jotain?

Mutta "viisaus ei asu meissä", kuten Apulanta muinoin lauloi. Julkaisuala yrittää toimia yhä menneen maailman metodein. Kuten musiikkiyhtiöt huomasivat olevansa kykenemättömiä siirtymään fyysisten muovikiekkojen teettämisestä ja jakelemisesta virtuaaliseen, sähköiseen, vaikeasti kontrolloitavaan, rajoja tuntemattomaan nettimaailmaan, kustantamot ja alan muu infrastruktuuri (kauppoja myöten) on ankkuroitu niin syvälle vuosikymmenten saatossa luotuihin suhteisiin ja toimintatapoihin, etteivät ne yksinkertaisesti kykene muuttumaan.

Ne eivät voi muuttua, ainakaan nopeasti. Se lähtee jo yksittäisistä työntekijöistä, joille on maksettu kenties vuosikymmenten ajan tiettyjen asioiden tekemisestä tietyllä tavalla. Nämä ihmiset tuntevat toisensa, ja jatkavat aivan varmasti vanhaan malliin toimeentulonsa turvaamiseksi, vaikka firman johto miten karjuisi: "Perkele, me emme ole enää tiiliskivien julkaisija, vaan sosiaaliseen mediaan ulottuva moderni ja innovatiivinen sähköisten tarinakokonaisuuksien kansainvälinen mahdollistaja!"  

Mitä herra/rouva Virtanen tekee tuollaisen viestin jälkeen? Hän hymähtää, hakee kupin kehnoa kahvia, raapii takamustaan, pelaa ehkä pasianssin vanhalla tietokoneellaan, ja jatkaa sen jälkeen *täysin* samoja rutiineja kuin aina ennenkin. Niitä, joilla häntä on mitattu - ja millä häntä mitä luultavimmin yhä mitataan. Organisaatio ei muutu, jos sen työntekijöillä ei ole motivaatiota (ja osaamista) muutokseen. Se koettiin musiikkialalla, ja nyt se koetaan julkaisualalla.

En usko sen paremmin levy-yhtiöiden kuin kustantamoidenkaan muuttumiseen joksikin aivan muuksi yhden yön aikana, tai ehkä koskaan. Kissasta ei tule koiraa, vaikka sen yrittäisi opettaa haukkumaan. Siinä vain menee niin kasvattajan kuin kissankin hermot. Nämä jutut ratkeavat vain uudenlaisten toimijoiden avulla. Sellaisten, joilla on suhteet kaikkiin tarvittaviin tahoihin kirjailijoista lukijoihin, kääntäjistä kustannustoimittajiin, kustantamoista nettioperaattoreihin, sosiaaliseen mediaan, maailmaan. Kutsutaan näitä vaikka tarinaoperaattoreiksi.

Tulevaisuudessa sinä kirjoittajana saatat olla tarinaoperaattorin asiakas, et perinteisen kustantamon. Se tekee sinulle mahdolliseksi keskittyä siihen minkä parhaiten osaat: kirjoittamiseen. Se mahdollistaa laadunvalvonnan uudenlaisilla kuvioilla, käännökset ulkomaan markkinoille, jakelun yhteistyökumppanien kautta minne tahansa, ja kyllä... Myös perinteisten kirjojen painattamisen, kun siihen on tarvetta.

Pelkkää visiota? Ei.

Sillä olen toisessa elämässäni nähnyt jotkin hyvin suuret muutokset varsin läheltä. Tämä muutos voi alkaa jopa Suomesta, niin takapajula kuin olemmekin joissakin asioissa. Ja sen vaikutukset saattavat kantaa odottamattoman kauas.

Silloin tilanne tämän kirjoituksen alkuperäisen kysymyksen suhteen onkin äkkiä täysin toinen. Silloin kolmipäistä lohikäärmettä ei enää ole. Silloinkaan ei ole millään lailla luultavaa, saati varmaa, että tarinamme muuttuisivat hiteiksi ja valloittaisivat maailman. Mutta silloin - ja minulla on syyni uskoa, että puhumme tässä melko läheisestä tulevaisuudesta - paljon nykyistä useammat hyvät tarinat saavat ainakin mahdollisuuden löytää lukijansa niin lähellä kuin kaukanakin.

Mitä tuumaatte? :)

Lukemisen ja musiikin iloa itse kullekin kesää odotellessa!!

Kustantajat, omakustanteet ja sosiaalinen media...

Netti on täynnä ilmiöitä, ja siten loppumaton aarreaitta ihmisen käyttäytymiseen keskittyville tutkijoille. Jotkut näistä ilmiöistä tekevät toisista - joskin äärettömän harvoista - rikkaita ja kuuluisia. Kuka ei ole kuullut esim. eteläkorealaisen PSYn "Gangnam Style" -biisiä videoineen? Tarinapuolella viimeisin esimerkki odottamattomasta jättimenestyksestä lienee "Fifty Shades of Gray" - brittiläisen kotirouvan kirjoittama vähintäänkin pehmopornoa edustava sosiaalisen median välityksellä räjähdysmäisesti levinnyt omakustannekirja, joka on tätä kirjoitettaessa myynyt jo yli 70 miljoonaa kappaletta. Elokuvat yms. ovat suunnitteilla... Viihdemylly toimii ja tekee rutosti rahaa.

Mikä tällaisten ilmiöiden viesti on meille muille kirjoittajille? "Fifty Shades..." ei ole saanut mainetta minään kirjallisena mestariteoksena - paremminkin päinvastoin. Se ei ole mikään viesti siitä, että kun kirjoitat jotain riittävän (!) tasokasta oikealle kohderyhmälle, ja laitat sen Facebookin ja muiden modernien välineiden kautta leviämään nettiin, olet hetken päästä uusi miljonääri. Juttu ei vain toimi niin, ikävä kyllä... ;)

Omakustanteet ovat kyllä nouseva trendi, ja niiden kohdalla sosiaalinen media, eli käytännössä Internet, on yksi julkisuudessa tärkeänä pidetty menestyksen edellytys. Ellet satu itse olemaan varakas ihminen, jonkun kun on aina hoidettava tietyt asiat kirjoittamisessa ja sen "tuotteistamisessa". Yksi asia on laadunvalvonta. Omakustanteilla on melko huono maine eräänlaisena "kaatopaikkana" tarinoille, jotka eivät ole kelvanneet kustantajille. Tuo mielikuva on sinänsä täysin ymmärrettävä.

Se ei vain vastaa kovin hyvin todellisuutta. Musiikkimaailma on kokenut tietyt verkottuneen, digitaalisen maailman ilmiöt jo vuosia ennen kirjamaailmaa, eikä sillä puolella enää ihmetellä lainkaan artisteja (usein hyvinkin nimekkäitä), jotka ovat huomanneet pärjäävänsä itse asiassa paremmin ilman välikätenä toimivaa levy-yhtiötä (vastaa kirjapuolella pitkälti kustannusyhtiötä). Kirja-ala on kuitenkin ehkä jopa kymmenisen vuotta jäljessä siitä, minkä musiikkiala lähinnä kantapään kautta oppi. Eikä ole vieläkään täysin sisäistänyt oppimaansa.

Se, onko kirja omakustanne vai "kustannettu", on täysin yhdentekevää itse kirjan laadun ja lukijakokemuksen suhteen. Kustantaja on vain välikäsi, jonka tietyllä tapaa koetaan "takaavan" kirjan laadun kuluttajalle. Siitäkin huolimatta, että kustannettuihin teoksiin mahtuu täyttä roskaa - ja omakustanteisiin oikeita timantteja. Kysymys on siis mielikuvista (joilla on tunnetusti suuri voima). Samoin siitä, etteivät kustantajat (kuten levy-yhtiötkään) välttämättä rakasta kilpailijoita, jotka käyvät suoraan heidän tuloapajilleen.

Jos omakustanne on hyvin ja kriittisesti viimeistelty, ei ole mitään syytä pitää sitä pienimmässäkään määrin "vähäisempänä" kirjana kuin sellaista, minkä päällä lukee kustantajan nimi. Huokeampi se usein on, koska välikäden puuttuessa, kuluttajahintakin voidaan asettaa inhimillisemmäksi. Tämäkin on tosin kaksiteräinen miekka, sillä jotkut lukijat arvelevat ainakin alitajuntaisesti kirjan hinnan korreloivan suoraan sen laatuun. "Liian halpa" kirja, etenkin e-kirja, on monelle epäilyttävä. Jälleen: aiheetta, mutta... Niin vain on.

Se tietynlainen imago- ja bisnessota, minkä musiikkiteollisuus kävi 2000-luvun puolivälin paikkeilla todella verisenä ja kuluttajiakin vahingoittavana, saattaa olla kirjabisneksessä vasta nyt syntymässä. Idioottimaiset ja lähinnä lainkuuliaisia ihmisiä rankaisevat kopiosuojaukset, monien kustantamoiden halu yrittää pitää hinnalla millä hyvänsä kiinni vanhoista malleistaan (ja esim, omakustanteet siten pois markkinoilta), ja kaikenlainen muu epäterve sonta on ehkä nyt nostamassa päätään. Meitä lukijoita aivopestään, kuten meitä aivopestiin myös musiikkiasioissa, uskomaan että asiat, jotka vahingoittavat meitä, ovatkin etumme. Siihen ansaan ei pidä enää langeta! Paska kun on paskaa, vaikka miljardi kärpästä siitä pitäisi. Sinä ja minä emme hyödy pätkän vertaa siitä, jos joudumme ostamaan biisin - tai kirjan - aina uudelleen esim. vaihtaessamme puhelintamme tai tablettiamme. Siitä hyötyy vain välikäsi, jota ei kannata ruokkia.

Mistä päästäänkin epäloogisella aasinsillalla "pitämiseen", eli "tykkäämiseen", eli vaikkapa Facebook -suosioon... Siihen, miten vaikka juuri Facebook tekee sinusta menestyskirjailijan, julkkiksen, kauniin, rohkean ja sikarikkaan. Eli siihen, miten se ei sitä todennäköisesti tee!

"Fifty Shades..." ei tehnyt kotirouvasta miljonääriä hetkessä siksi, että se olisi ns. hyvä kirja. Viihteessä on omat kummat lakinsa. Eipä Britney Spearskaan ole John Lennon, mutta hyvin on hänkin myynyt. Kaikessa "taiteessa" on tärkeää pitää mielessä jako sen välillä, mikä on taidetta, mikä hyödyllistä - ja mikä ihan rehellisen puhtaasti viihdettä. Tuo "pornokirja" osui vahingossa maailmanlaajuiseen ilmiöön, jota voisi kenties kuvata sanoin: "avioituneet, keski-ikäiset, sukupuolielämäänsä turhautuneet ja kyllästyneet naiset". Heille tuo kirja jatko-osineen avasi mielikuvituksen ovet johonkin mitä he todella kuumeisesti kaipasivat omaan elämäänsä. Vastaavaa tuskin tapahtuu ihan heti. Sille kirjalle oli yksinkertaisesti odottamaton, mutta suunnaton inhimillinen tarve...

Harvalle kirjalle on vastaavaa tarvetta. Fiktiossa pelataan yleensä aivan eri pelikentällä.

Tavallisempia tarinoita ja kirjoja on maailmalla miljoonittain. Hyviäkin sellaisia. Todennäköisyys siihen, että juuri sinun tarinasi saisi ihmiset huutamaan "Wau!!!" mäkkärin telkkarimainoksen tapaan, ja käynnistämään aivan mielettömän menestystarinan, on vähäinen. Facebook-yhteisö esimerkiksi kyllä pystyy auttamaan asioiden leviämistä, mutta vain, jos olet jo varsin "tunnettu", uskottava ja erittäin hyvin verkottunut. Eikä haaste lopu siihen. Juuri Facebook on hiljattain pörssiin mentyään löytänyt itsensä tilanteesta, jossa sen on tehtävä rahaa, eikä vain haalittava lisää jäseniä! Se on jo ylivoimainen markkinajohtaja ilman uskottavia kilpailijoita. Nyt se alkaa rahastaa meitä.

Jotkut ovat jo tietoisia siitä, etteivät läheskään kaikki lähettämämme viestit Facebookissa päädy kuin murto-osalle "frendejämme" siellä. Uusi kirjailija saattaisi ajatella käyttävänsä tuota kaveriverkostoaan huikean eepoksensa markkinointiin, etenkin, jos liikaa ylimääräistä rahaa ei ole. Tuo onnistui vielä jokin aika sitten, mutta ei onnistu enää. Facebook ei enää tarjoa ilmaisia lounaita! Vaikka kirjoittaisit uuden Tarun Sormusten Herrasta, vain hyvin pieni joukko ihmisiä löytää sen Facebookin kautta - ellet ala maksaa Facebookille!

Ja siinäpä sitten vasta lysti alkaakin. Jos, nimittäin, maksat heille kerrankin siitä, että edes kaikki oman tuttavapiirisi ihmiset saisivat vaikkapa tiedon uudesta julkaisemastasi kirjasta, olet koukussa. Silloin viestejäsi levitetään kyllä laajemmalle yleisölle, mutta ainoastaan niin kauan kuin maksat siitä, kaiken aikaa! Jutun häijy puoli on siinä, että jos - syystä tai toisesta - lakkaat maksamasta, huomaat kohta, ettei Facebook lähetä tiettyjä viestejäsi enää juuri kenellekään! Eli tilanne on huonompi kuin ennen "suojelurahan maksamista"!

Tässä kaikessa ei pitäisi olla mitään yllättävää ja ihmeellistä. Se on tylyä markkinataloutta. Facebook pyrkii tuottamaan voittoa, ei hyväntekeväisyyttä. Jos kirjoittajalla ei ole rahaa muihin perinteisiin markkinointi- ym. toimenpiteisiin, hänellä ei ole jatkossa rahaa myöskään käyttää sosiaalisen median tärkeimpiin välineisiin. Hän on silloin Facebookille hyödytön pummi. Siinä mielessä mikään ei muutu, ikävä kyllä. Olisi mukavaa ajatella nettiä sosiaalisine medioineen myös tietynlaisena tasa-arvoisuuden edistäjänä ja mahdollisuuksien luojana. Ja onhan se sitäkin. Facebook ei vain ole enää osa sellaista Internetiä. Juuri mikään pörssiyhtiö ei ole, vaikka jotkin niistä toimivat kyllä yllättävänkin fiksusti. Vain sellaisten kanssa kannattaa tehdä sopimuksia.

Tulemme silti näkemään uskomattomia ja odottamattomia menestystarinoita, joista monet leviävät juuri vaikkapa Facebookin tai Youtuben kautta ympäri maailman. Sitä emme välttämättä saa tietää, millaiset sattumat (yleensä malliin: joku tuntee juuri oikean henkilön juuri oikeaan aikaan) tai rahoitukset vaikuttavat niihin. Ainoa täysin varma asia on se, että vaikkei esimerkiksi sosiaalinen media pysty yksinään luomaan kirjoille menestystä (paitsi aniharvoissa lottovoitto-tapauksissa), monikaan kirjoittaja ei sitä pääse tulevaisuudessa pakoon. Eikä sitä kannatakaan pakoilla! Nykypäivän netti ja sosiaalinen media ovat kirjoittajalle aivan fantastinen mahdollisuus - eivät uhka! Yhä useammat ihmiset haluavat mm. seurata suosikkiartistiensa ja -kirjailijoidensa ajatuksia ja edesottamuksia mm. Facebookissa. Siihen FB onkin vielä luonteva, hieno väline! Paikka, jossa kirjoittaja ja lukija voivat kohdata - sitä paremmin, mitä innostuneempia molemmat osapuolet ovat asiasta.

Ne harvat kirjoittajat, joista tulee joko paikallisia tai kansainvälisiä "superstaroja", joutuvat sitten kohtaamaan kuuluisuuden pimeämmätkin puolet, ja ihan senkin realiteetin, että on eri asia kommunikoida esim. sadan "Facebook-tykkääjän" kanssa kuin sadan tuhannen. Ylivoimaisesta osasta musiikkia tai tarinoita ei koskaan tule mitään suurta tai kuuluisaa, saati rahaa tuottavaa. Se ei ole kiinni laadusta; kyse on monista asioista, joista vähäisin ei liene onni.

Mutta jokaiselle kirjoittajalle siellä: nauttikaa hetkestä! Nauttikaa siitä, että teillä on hyvä Tarina kerrottavana. Nauttikaa jokaisesta yksittäisestä lukijasta, joka - edes hetken ajan - koki saaneensa teiltä jotain ainutkertaista pientä taikaa arkeensa!  Kunnioittakaa heitä, joka ikistä tarinanne seuraajaa! Vaikka heitä olisi alkuun vain kourallinen! Vastatkaa heidän joka helkkarin kysymykseensä, sillä ne kysymykset tulevat sydämestä! Sen parempia kysymyksiä ei voi olla. Jokainen ihminen, joka on maksanut vaikka euronkin sinun kertomastasi tarinasta, ansaitsee täyden huomiosi! Sillä hän on uskonut sinuun - ja kirjoittajan tulee myös uskoa lukijaansa. Vain niin homma toimii. :)

Nauttikaa jopa epätietoisuudesta tulevaisuuden suhteen. Jotkut "onnistuvat" - ja jopa onnistumista on montaa sorttia. On joka tapauksessa hyvä tehdä sellaista mistä nauttii, etenkin, jos jotkut muutkin nauttivat työsi hedelmistä. Ja vaikka lopussa kävisi miten hyvänsä...

Jotkut täällä saattavat muistaa sympaattisen jenkkibändi Quarterflashin, joka nosti 80-luvun alussa lahjakkaan nuoren opettajapariskunnan (!) hetkessä listaykkösiksi ja musiikkibisneksen hulluuden keskipisteeseen. Kuten niin monesti käy, alun taivaallinen menestys (jopa hienon musiikin kera!) vaihtui hyvin nopeasti unohdukseen. 25 vuotta myöhemmin tuo pariskunta, Marv ja Rindy Ross (nainen taivaallisella äänellä ja saksofonilla! :) ), teki vielä uuden levyn "Goodbye Uncle Buzz" - omakustanteena, kuinkas muuten. Se on heidän jossain mielessä ehkä hienoin (ainakin tunnelmaltaan aidoin) levynsä, ja niin kaukana hittihakuisuudesta kuin vain voi kuvitella. Mutta se on lämmin ja rakastettava levy, joka tuo mieleen ehkä alkusyksyn haikeansuloiset, rauhalliset tunnelmat monivärisen metsän keskellä, jolloin aika pysähtyy.

Tuon albumin päätösbiisin nimi sanoo kenties kaiken (tärkeän): "At least I tried"...

Eli: "Ainakin yritin."

Yrittää ainakin aina voimme. Mitä lopulta tapahtuu, on vallan toinen asia. Ja kenties juuri sinun kertomasi tarina yllättää, ellei peräti muuta, maailmaa. On vain yksi tapa ottaa asiasta selvää.

Kirjoita... :)

Kirjoittajan kolme sääntöä & scifin toden tuntu

Ehkä paras tähän asti saamani neuvo kirjoittamiseen kuului: "Mieti jokaisen lauseen kohdalla, viekö se tarinaa eteenpäin." Tuo yksinkertainen periaate on auttanut ainakin omaa tarinointiani, sillä tiedän olevani taipuvainen laiskaan kirjoittamiseen, joka saattaa rönsyillä ja kadottaa sen kuuluisan punaisen lankansa. Lisäisin "kirjoittajan työkalupakkiin" kuitenkin myös toisen yksinkertaisen lauseen: "Kysy jokaisen lauseen kohdalla, tuntuuko se todelta."

Niin, todelta! Fiktion ei toki aina tarvitse etsiä todentuntuisuutta; lukemattomat niin kaupallisesti kuin arvosteluissakin menestyneet teokset toimivat aivan muilla avuilla. Mutta ne harvat timantit, joita voisi kutsua "elämää suuremmiksi tarinoiksi", sisältävät yleensä tuon sinänsä yksinkertaisen, mutta yllättävän vaikeasti toteutettavan elementin. Ne tuntuvat - tavalla tai toisella - tosilta. Ne myös - ehkä osin samaisesta syystä - usein herättävät niin lukijassa kuin kirjoittajassakin tietyn nöyryyden, jopa kateuden tunteen: "Osaisinpa kirjoittaa noin!"

Monet menestystarinat niin fantasian kuin science fictioninkin alueilla ovat olleet ehkä yllättävänkin "laajoja, mutta ohuita" - toisin sanoen, pinnallisia. Ne ovat olleet täynnä takuutoimiviksi havaittuja viihteellisiä peruselementtejä, kuten juonittelua, väkivaltaa ja seksiä. Ne ovat myös yllättävän harvoin panostaneet esimerkiksi henkilöhahmojensa uskottaviin kuvauksiin. Sitä voi pohtia, onko tämä myös aikamme kuva: kiireisten ihmisten pitää saada viihteensä pikaruokamuodossa, helposti ja nopeasti sulavana.

Science fiction on tarinoiden todentuntuisuuden suhteen aivan oma tapauksensa. Ei liene sattumaa tai yllättävää, että niinkin moni scifikirjailija on siviiliammatiltaan tiedemies tai -nainen. Se näkyy - niin hyvässä kuin pahassakin. Se voi johtaa aivan loistavaan teknologian, uusien näkökulmien tai monimutkaisten järjestelmien/yhteiskuntien kuvaukseen. Asioiden, joista kirjoittaja selvästi on kiinnostunut ja tietävä. Mutta yhtä usein se voi johtaa mm. kovin pinnallisiin henkilöhahmoihin, jotka toimivat lähinnä merkityksettöminä välineinä kiinnostavampien asioiden mahdollistamisessa.

Pahimmillaan jokin demoni painostaa kirjailijaa liittämään kaiken edellisen päälle täysin siihen sopimattomia, kaupallisesti tärkeiksi koettuja elementtejä. Dan Simmonsin sinänsä enimmäkseen aivan loistava "Hyperion" -sarja on tästä esimerkki. Kaikki muu siinä toimii hyvin, parhaillaan jopa käsittämättömän loistavasti, mutta tarinansa henkilöistä Simmons ei (lukijan silmin) tunnu olevan aivan hirveän kiinnostunut. Motiivit tekemisten takana, samoin kuin ihmisten ja alienien luonteet jäävät välillä kovin "jaa, pitääkö tästäkin TAAS kirjoittaa?!" -tasolle. Mutta scifissä tällaisen saa yleensä anteeksi, sillä harva lukija odottaakaan scifikirjalta suunnatonta inhimillistä syvyyttä...

Tai todentuntuisuutta. Onhan science fiction tietynlaista älyllistä satuilua?

No, jaa. Stereotypiana se ehkä sitä monille on - vähän samoin kuin progerock merkitsee monille kymmenminuuttisia tylsiä kitarasooloja ja omituisia sävelkulkuja. Vaan molemmat asiat voi nähdä - ja toteuttaa - toisinkin. Lukemistani scifi- ja fantasiakirjailijoista muutama on edelleen ylitse muiden, eli luokassa "helkkari, kun osaisin itsekin tehdä TUOTA!" Osaa heistä kriitikot rakastavat (Tolkien, Vinge, Gaiman) - ja osaa suorastaan inhoavat. Tämä "inhokkien" ryhmä on tavallaan mielenkiintoinen.

Puristit voivat rauhassa vääntää kättä siitä, onko esim. Dan Brownin tuotanto "oikeasti scifiä" vai ei. En ota siihen kantaa. On trendikästä ja älykästä diggailla tiettyjä asioita taiteissa, ja inhota toisia. Trendejä ymmärtämättömänä, tai ainakin niistä piittaamattomana tylsimyksenä tyydyn arvostelemaan esim. kirjat sen mukaan, millaisia ajatuksia ja tunteita ne minussa herättävät. Tunnustan tässä, että pidin kovasti esim. Brownin "Da Vinci -Koodi" ja "Kadonnut Symboli" -teoksista. Että miksikö? Hyvin yksinkertaisesta syystä: niin vauhdikkaasti ja kaupallis-viihteellisesti "oikein" kuin ne onkin tehty, ne tavoittavat tuon harvinaisen "tämä tuntuu todelta" -taian! Kun lukija viimeisen sivun lopetettuaan alkaa spontaanisti etsiä esim. tietoja keskiaikaisista salaseuroista, silloin kirjoittaja on tehnyt jotain hyvin oikein!

Dan Brownia voi toki mielensä mukaan inhota ja vähätellä, mutta hän on omalla tavallaan aivan erinomainen kirjailija, ja samalla aivan tietynlaisen kevyt-scifin parhaita edustajia. Hän viihdyttää, muttei koskaan liian halvalla tavalla. Hänen tarinoissaan on syvyyttä aina siihen pisteeseen saakka, että niihin miltei hukkuu. Hän ei sorru juuri lainkaan "vakavien" scifikirjailijoiden (pätee myös fantasiaan) iänikuisiin ansoihin näennäislaajoista ja -syvistä tarinoista, jotka eivät kestä kovinkaan läheistä tarkastelua. Brown ei ehkä kirjoita absoluuttisesti "totta", mutta hänen versionsa totuudesta asioissa tuntuu olevan varsin uskottava ja mielenkiintoinen. ;)

Lisäänkin tässä vielä yhden säännön, jota kirjoittajana itse yritän noudattaa parhaani mukaan. Nimittäin, tarinan on kestettävä mikä tahansa "yllätyshyökkäys". Jos tiedät sen olevan "totta" - ja olet todella sisäistänyt sen maailman, henkilöhahmot, kaiken, silloin yksikään odottamaton kysymys tarinasi maailmasta, detaljeista, teknologioista, ihmisistä, näiden motiiveista, historiasta, tms. ei saa yllättää ja vaientaa sinua!

Oma "Myrskyni" on mitä se on, mutta tunnen sen jokaisen päähahmon jo pelottavan hyvin (jotain hyötyä siis yli 10 vuoden tutustumisesta heihin), ja tiedän keskimäärin miten he ajattelevat ja toimivat missäkin tilanteessa. Siitäkin huolimatta, että he myös säännöllisesti yllättävät minut toimillaan! ;) Kaikelle tarinassa esiintyvälle on kulttuurillinen, tieteellinen, mytologinen, kielitieteellinen, teknologinen, tms. tosimaailman taustansa, jonka turvin olen kehottanut tarinan lukijoita jo vuosien ajan kysymään minulta heitä askarruttaneita asioita - aivan mitä hyvänsä, milloin hyvänsä.

Toki sekin hetki vielä tulee, jona en tiedä vastausta - ainakaan aivan heti. En esimerkiksi ole vielä aivan varma siitä, onko Qantin kaupungin alla muinainen fuusiovoimalaitos, vai ei. Mutta sillä ei liene väliä. Nuo asiat selviävät, jos ja kun ovat selvitäkseen. Tärkeää on joka tapauksessa pyrkiä kirjoittamaan tarina, jonka itse tuntee, tai jopa tietää, todeksi - ja jonka takana voi joka hetki seistä.

Sillä tuo pieni ero - toden tuntu - voi tehdä hyvästä tarinasta loistavan. Siksi "Taru Sormusten Herrasta" ei ole pelkkä satu lukemattomien muiden joukossa. Keski-Maa elää ja on tietyllä tavalla täyttä totta miljoonille ihmisille. Uskon, että se elää niin kauan kuin ihmisiä ylipäätään meidän kaltaisessamme muodossa on olemassa. Silloin kirjoittaja on tehnyt jotain enemmän kuin vain "oikein".

Hän on muuttanut maailmaa.

Aikuis- ja televisiofantasiaa?

George R. R. Martinin "A Song of Ice and Fire" (suom: Tulen ja Jään Laulu) -fantasiasarja ei tällä haavaa lakkaa ihmetyttämästä - ja kiehtomasta - minua. Siinä kun on jotain mitä en muista vielä koskaan aiemmin kohdanneeni fantasian, scifin yms. maailmassa. Nimittäin, jos koskaan olen lukenut tämän lajityypin tarinaa, joka saattaisi olla suunniteltu ensi sanoistaan alkaen televisiosarjaksi tai elokuvaksi, tämä on sellainen. 

Martinin pitkä eepos on mielenkiintoinen tapaus monessakin mielessä. Onko se "fantasiatarina"? On - monessa mielessä se noudattaa fantasiakirjallisuuden kirjoittamattomia sääntöjä jopa niin tarkkaan, että paikoin mennään kliseisyyden rajamailla. Saamme odotetut, ellei likimain pakolliset keskiaikaiset kuningaskunnat, enemmän tai vähemmän mielenvikaiset kuninkaat, kunnianhimoiset prinssit, prinsessat, hovinarrit, kaikki keskiaikaiset aseet, lohikäärmeet, paljon hevosia, karmean hygienian - ja kaiken muun tarvittavan. Saamme bonuksena (halutessamme) myös lukea melkoisen vanhaa, haastavaakin englanninkieltä käytetyn sanaston muodossa.

Mitä tästä kaikesta sitten syntyy?

Klassikko? Moni sanoisi empimättä: "kyllä!" Kuten eilen ystäväni kanssa asiaa tuumin, tällä kertaa kysymys ei ole vallan yksinkertainen. Tulen ja Jään Laulu jäänee kestosuosikiksi ja etenkin uudemman lukijasukupolven silmissä tietynlaiseksi klassikoksi. Toisaalta, sen koukuttavuus ja mieleenpainuvuus edustavat hyvin erilaista tyyliä kuin genren vanhemmissa, sanoisinko "ennen Lost/24 -aikaa" luoduissa, jo vakiintuneissa klassikoissa. Onko luotu uuden ajan fantasiaklassikko uuden ajan lukijoille ja katsojille?

Tuota sopii tuumia hetken verran.

Tarinan "viihdyttävyysindeksi" on melkein rikollisen korkea. Se on monella tapaa kuin täydellinen pop-biisi vaikkapa Lady Gagan malliin. Tulen ja Jään Laulu on myös monimutkainen, pitkä, joka suuntaan haarautuva tarina. Sellaista ei kuka tahansa kirjoittaisi - mutta George R. R. Martin tuntuu pitävän lankansa aika hyvin kasassa.

Tulen ja Jään Laulu voi vaikuttaa tietyllä tapaa yhtä kiehtovalta, yksityiskohtaiselta maailmalta kuin vaikkapa Tolkienin loihtima vaihtoehtoinen ihmiskuntamme historia. Yksi - ratkaiseva - ero kuitenkin tulee esiin jo tarinan kahdessa ensimmäisessä osassa. Tolkien oli - suorastaan miltei pakkomielteenomaisesti - kiinnostunut kielistä, maantieteestä, kaikkien yksityiskohtien todentuntuisuudesta. Hän oli tiedemies, jolla oli valtava tarina kerrottavanaan. Niinpä lähes kaikki hänen tarinoissaan ilmenevä on pirun hienosti perusteltua. Aina siihen pisteeseen saakka, että lukija ajattelee: "hitto, tuohan voisi olla totta!"

Tuota "toden" tunnetta en ainakaan itse ole vielä tavoittanut Tulen ja Jään Laulusta. Tarinan monimutkaisuus ja yksityiskohtaisuus tuntuvat tietyllä tapaa maskilta, jonka takana ei aina ole juuri mitään. Esimerkki: tarinassa on aivan käsittämätön määrä enemmän tai vähemmän aatelisia sukuja, joilla on tarkka, määritelty sukupuunsa aina äpäriä myöten. Ylivoimaisesti useimmat noista vain ovat täysin kasvottomia, ja siten ne voisi koska tahansa vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Myös itse maat jäävät, aina karttojaan myöten, jollain lailla kulisseiksi - pakolliseksi pahaksi tarinan päätarkoitusta varten. Karttoja, taustoja ja yksityiskohtia kyllä löytyy, mutta niiden hiukan puolivillainen toteutus saattaa kertoa kirjoittajan omasta mielenkiinnon puutteesta näihin asioihin - tai sitten yksinkertaisesti siitä, ettei nykyinen kaupallinen viihdemaailma nopeatempoisine tapahtumineen tarvitse niitä. Jälkimmäinen selitys olisi vähän surullinen, mutta luullakseni lähellä totuutta. Kuluttajien oletetaan hakevan viihdettä - ei syvällistä ajateltavaa. Mistä sitten seuraakin tarinan ehkä huikein, eriskummallisin - ja loogisin - ominaisuus, jota ei voi unohtaa kun sen kerran huomaa. 

Pyhä Kolminaisuus

Tulen ja Jään Laulu on - etenkin fantasiatarinaksi - suorastaan ainutlaatuinen siinä, miten se toimii.  En ole todellakaan vielä koskaan kohdannut tämän genren tarinaa, joka niin selkeän keskitetysti nojaa kolmeen televisio- ja tietokonepelisukupolvia suuresti kiehtovaan asiaan.

Hitusen verran liioitellen voisi sanoa, että kaikki tarinassa tapahtuva sisältää kolme peruselementtiä. Ensimmäinen (ja tärkein) on juonittelu. Se on mukana aivan kaikessa, alusta loppuun. Se on tarinan polttoaine. Toinen on raaka väkivalta. Se seuraa juonittelusta, tai antaa juonittelulle syyn. Yhtä kaikki, tarina on väkivaltaisimpia lukemiani, etenkin fantasian genressä. Käytännössä kaikki tarinan henkilöhahmot iästä ja sukupuolesta riippumatta joko suorittavat veritekoja, tai ainakin kannustavat muita niihin. Kolmas tarinan kantava voima on, tuskin yllättäen, seksi. Jälleen, kaikki tarinan hahmot, aina 12-vuotiaista lapsista haudan partaalla oleviin vanhuksiin, ajattelevat väkivallan ja juonittelun lisäksi lähinnä sänkypuuhia. Ne myös kuvaillaan, väkivallan tavoin, yksityiskohtia kaihtamatta. Joku voisi jopa puhua fantasiapornosta.

Onko siis ihme, että tarina on sekä bestseller kirjana, että jättimenestys televisiossa? Tuskin. Voimme aina luottaa ihmisen perusvaistojen toimimiseen viihdemaailmassa. Lähin mieleeni tuleva vertailukohta on ehdottomasti (myös lajissaan hyvä) televisiosarja "Rooma". Tämä on tietyllä tapaa sen fantasiaversio. Samat elementit, eri ympäristö. Sama Pyhä Kolminaisuus. Sama tavoiteltu yleisö.

Entä sitten? 

Olisi kohtuullisen helppoa leimata Tulen ja Jään Laulu pitkälle laskelmoiduksi, vaikka myös erittäin hyvin tehdyksi aikuisviihteeksi nykymaailmaan, jossa ihmiset odottavat toimintaa ja suuria tunteita nopeatempoisessa, helposti sulatettavassa muodossa. Sillä sitähän tämä tarina, aivan häpeilemättä, osin on. Viihdettä, joka ei yritäkään haastaa Silmarillionia. Sen ei tarvitse. Miljoonat lukijat lukevat mieluummin juonitteluja, väkivaltaa ja yksityiskohtaisen pervojakin seksikuvauksia kuin uppoavat Tolkienin hitaampaan, rajattomasti syvempään maailmaan.

Tietokonepelien maailmassa vertailukohtina voisivat olla samaten fantasiagenreen sijoittuvat bestseller-pelit World of Warcraft (WoW) ja The Elder Scrolls: Skyrim. Erilaisempia pelejä on vaikea edes kuvitella. Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä Skyrimiä sen tietyn "hidastempoisuuden" ja "epämääräisten tavoitteiden" vuoksi. Omat, likimain 300 siinä uskomattomassa virtuaalimaailmassa viettämäni tuntia kertonevat jotain siitä, mitä mieltä itse olen asiasta. ;) Nuo toiset ihmiset sitävastoin saattavat rakastaa WoWia - laajaa, pinnallisesti monimutkaista ja -puolista, mutta pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisiin muutamiin perussääntöihin ja ihmisten yhteistyöhön perustuvaa toimintapainotteista pelikokemusta. Skyrim pohjautuu tutkimiseen ja vaeltelemiseen, usein vailla päämäärää tai deadlinea. Se on loputon virtuaalielämä, seikkailu vailla keinotekoisia rajoja. WoW on aivan päinvastainen kokemus: siinä suoritetaan nopealla tempolla viihdyttäviä tehtäviä, eikä yritetäkään kokea mitään elämää suurempaa mysteeriä - tai ajatella liikaa.

Ei olisi ehkä aivan väärin verrata Tulen ja Jään Laulua World of Warcraftiin, siinä missä Taru Sormusten Herrasta tai Maameren Tarinat on paremminkin Skyrim. Vertaus on toki liioiteltu ja karrikoitu, mutta luulen siinä olevan jotain totuuden hitusta. Nämä tarinat ja pelit toimivat eri tasoilla viihdyttäessään meitä. Toisella pitää kaiken aikaa "tapahtua" jotain, tai lukija/katsoja/pelaaja menettää nopeasti mielenkiintonsa. Toisella tasolla voi kyllä tapahtua paljonkin, mutta suuri osa sen viehätystä on myös siinä, ettei pitkiin aikoihin välttämättä "tapahdu" mitään - vaan voimme keskittyä nauttimaan vaikkapa kuvaillun maailman kauneudesta, pohtimaan kaikenlaista, tai tuntemaan elävämme vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Todellisuushan ei ole (ainakaan aina ja kaikille) pelkkää juonittelua, väkivaltaa ja seksiä.

Jossain kulkee myös näkymätön raja sen suhteen, mikä toimii ja mikä ei. Kuka ihan oikeasti haluaisi esim. tietää yksityiskohdatkin Tolkienin haltiakuningatar Galadrielin petipuuhista? En minä! Tarina menettäisi siinä taikansa - ja mitä on fantasia ilman taikaa?! Suuri yleisö puolestaan voisi ehkä hyvinkin haluta nähdä Kate Blanchettin elokuvissa esittämän Galadrielin kiihkeissä sessioissa vaikkapa Aragornin kanssa. Sikäli en ihmettele Martinin tekemiä valintoja. Hän todennäköisesti tiesi, ettei koskaan tekisi uutta Tarua Sormusten Herrasta, kuten kukaan meistä tuskin tekee. Niinpä hän päätyi viihdyttämään fantasiasta kenties muuten piittaamatonta suurta yleisöä kauniilla naisilla, komeilla miehillä ja asioilla, joita nämä tekevät toisilleen perinteisessä fantasiaympäristössä. Käyhän se niinkin. Toimii.

Loppujen lopuksi, liian tiukkapipoinen suhtautuminen esim. tarinagenreihin ei liene kenenkään etu. Martinin viihdyttävä "aikuisfantasia" saa toivottavasti miljoonat ihmiset maailmalla kiinnostumaan myös muista, usein hyvinkin eri tavoilla kirjoitetuista saman lajityypin tarinoista. Tulen ja Jään Laulu ei myöskään ole "halpisviihdettä" millään mittarilla. Martin on käyttänyt siihen selvästi valtavasti aikaa ja vaivaa. Kirjojen kieli on rajattomasti keskivertofantasiaa rikkaampaa. Jos tietyt yksityiskohdat ja taustat tarinassa ehkä jäävätkin hämäriksi, tarjolla on sitten sitäkin enemmän yksityiskohtia esim. aterioiden ruokalajeista, henkilöhahmojen vaatetuksesta, keskiaikaisen sodankäynnin taktiikoista, ja paljosta muusta. Martin yksinkertaisesti on erilainen kirjoittaja kuin esim. Tolkien - ja selkeästi myös kiinnostunut erilaisista asioista. Niin on hyvä.

Ja siksi jatkan Tulen ja Jään Laulun lukemista, tietäen jo varsin hyvin, että jokainen tarinan käänne, on se sitten miten hieno tai odottamaton, johtaa mitä suurimmalla varmuudella juonitteluun, väkivaltaan ja... no, tiedätte jo homman juonen! Ehkä hiukan vähemmälläkin annoksella noita elementtejä tulisin hetkittäin toimeen, ja toivoisin samalla oppivani paljon lisää mm. tarinan maista ja kansoista. Mutta jos sellaista fantasiaa tahdon, luen vaikkapa Tolkienin "Silmarillionin". Jos taas etsin jotain rauhallista, tummasävyistä, aivan omanlaistaan, luen Ursula LeGuinin "Maameren Tarinat". Mielikuvitukselle kyytiä antaa sekä vakava, jännittävä, että hetkittäin todella hauskakin Weis-Hickmanin "Kuoleman Portti" -sarja. Jos haluan lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja kesken jäänyttä eeposta aivan huikeasta maailmasta sekä aivan rikollisen puuduttavista typerien sankarinuorten vieläkin typerämmistä parisuhdeongelmista, oikea osoite voi olla Robert Jordanin "Ajan Pyörä". Vaihtoehtoja riittää!

Ja jos jotain jää vieläkin uupumaan, aina voi alkaa kirjoittaa itse, sillä suuria, jopa valtavia tarinoita on tuolla jossain, vain odottamassa kertojiaan.

Se kertoja voit olla sinä. Oikeasti. ;)

Rauhallista ja tarinarikasta Joulun aikaa teille kaikille! :-)

Miten fiktiokirja oikein syntyy?

Tuota kysymystä olen miettinyt vuoden jos toisenkin, enkä tänä päivänä taitaisi osata antaa siihen tolkullista vastausta. Tai: ainakin vastauksia taitaa olla lukemattoman monia. Voin vain kertoa jotain siitä, miten omat tekeleeni syntyvät.

Voin uskoa, että on kirjailijoita, jotka tietävät täsmälleen mitä tekevät ensimmäisestä hetkestä alkaen. Uskon, että moni menestyskirjailija tietää jo hyvin varhain millainen hänen projektinsa tulee olemaan, mihin (ja jopa miten) tarina tulee päättymään, ja mitkä tarinan hahmoista esim. ovat keskeisiä, todennäköisesti lukijoihin vetoavia, ja siksi pakosta henkiin jätettäviä. Heitä on - ja jotkut heistä menestyvät erittäin hyvin.

Sitten on myös meikäläisiä, joilla ei ole kerta kaikkiaan aina hajuakaan siitä, mihin suuntaan tarina mahtaa omalla tahdollaan mennä, miten se päättyy, tai miten edes sen henkilöhahmoille käy... Ei kovin kaupallista, ei. Eikä, moni sanoisi, kovin järkevää. Mutta samaiset ihmiset tuskin koskaan itse kirjoittaisivatkaan tarinoita. Siinä touhussa kun on aivan omat, kummalliset luonnonlakinsa.

En sinänsä vastusta kaupallisuutta kirjallisuudessa periaatteesta, ainakaan jos tarina on hyvä. Kuten musiikissakin, hyvä ansaitsee mielestäni aina mahdollisuuden - ja jos tarpeeksi moni ihminen pitää lukemastaan tai kuulemastaan, ei ole väärin, jos tekijä saa siitä myös reilua arvostusta. Roskaviihde on sitten ihan oma lukunsa, enkä halua edes koskettaa sitä tässä. ;)

Mutta takaisin itse aiheeseen. Miten fiktiotarina siis oikein syntyy?

Omassa mielessäni on juuri tällä hetkellä kolme isoa tai isohkoa tarinaa. Kyllä: kolme tarinaa.

Kaksi näistä tarinoista kuuluvat jonnekin scifi-fantasia-seikkailun epämääräisille akseleille. Kolmas on sitten, sanotaanko, Monty Pythonia lainaten: "...and now for something completely different!" Jotain ihan muuta. Aivan helkkarin outo saippuaooppera kaukaisesta tulevaisuudesta todella absurdin mustalla huumorilla. Jos aivan välttämättä vertailukohtaa pitäisi hakea, niin Douglas Adams -vainaa saattaisi jopa näyttää peukkua - ennen kuin syöttäisi koko roskan lähimmälle Vogonille tai sontiaismolottajalle... Sellaista tämä on. Mutta itse pidän tuosta, ehkä noin 80..90% valmiista tarinasta jollain kieroutuneella tavalla. Sekään kun ei jätä minua rauhaan...

Kaikki nämä kolme tarinaa ovat lähteneet liikkeelle hetken mielikuvasta. Eräänlaisesta "visiosta", jossa on näkynyt jotain mielenkiintoista. Yhdessä tapauksessa se näkymä oli synkkä ja karmiva, havumetsän ympäröimä suo, jolla oli ränsistynyt pieni mökki. Mökissä huhuttiin asuvan jotain pelottavaa. Kirjoitin iltana eräänä vuosia sitten ihan piruuttani tuosta visiosta muutaman sivun mittaisen tarinanpätkän ystävälleni. Tämä totesi: "hiton pelottavaa kamaa," tai  jotain sen suuntaista. Ja olihan se sitä. Oli pakko tietää lisää - ja ainoa keino saada lisää selville oli tietenkin kirjoittaa lisää. Siitä kaikesta sitten syntyi tänä syksynä viimein julkaistu "Myrsky" -romaani. Ja kyllä; tuo vuosien takainen "suokohtaus" on yhä tarinassa mukana! Ei tosin ensimmäisessä osassa, mutta kuitenkin. Se, mistä jokin tarina saa alkunsa, ei välttämättä päädy valmiissa tarinassa lähellekään sen alkua - ja monesti se ei päädy mukaan lainkaan. Mutta kyllä: te, jotka "Myrskyä" luette: te tulette vielä kohtaamaan tuon suon, mökin - ja mitä ikinä sen sisältä löydättekään...

Projektinimi "Taivaan Lapset" oli sitten taas vastaava yhtäkkinen mielikuva taivaalla lentävästä kaupungista tuhoutuneen, saastuneen ja villiintyneen planeetan metsien ja autiomaiden yllä. Tuo visio herätti ymmärrettäviä kysymyksiä: miksi helkkarissa kaupunki lentäisi (!) metsien yllä, pysyvässä pako- ja sotatilassa vastaavien lentävien kaupunkien ja niiden muodostamien liittojen kanssa? Mistä visiossa kaupungin laidalla lähestyvää suurta ukkosmyrskyä katselevat kaksi nuorta sisarusta olivat tulleet? Miksi toinen heistä vaikutti olevan tekemisissä jonkinlaisten kapinallisten kanssa? Mikä kapina - ja miksi? Miksi he edustivat selvästi eri rotua kuin kaupungin muut asukit? Niinpä... Siinä sitä taas mentiin!

Projektinimi "Pilven Reunalla" (ei viittaa huumeisiin, jos joku kysyisi) on näistä tarinoistani vanhin. Se syntyi kauan sitten niinkin eriskummallisesta asiasta kuin muutaman sivun uskomattoman typerän lapsellisesta novellista Turun Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan lehteen, Kylisteeseen. Siinä nuori kaukaisen tulevaisuuden avopari oli kadulla taistelemassa näsäviisasta, patologisen mielenvikaisella tietokoneella varustettua eräänlaista pankkiautomaattia vastaan. Kosmoksen ja Huppelin (älkää edes kysykö) omissa aivoissa oli niissäkin jo teknologiamonopoli Macrotelin virtuaaliprosessorit, jotka sekoittivat heidän todellisuutensa viimeisetkin rippeet pahanpäiväisesti... Samoin omani, pelkään.

Tarinan tietty omituisuusaste oli niin vastustamaton, että olisi ollut rikos jättää kirjoittamatta sitä lisää, vuosi vuodelta, pätkittäin, aina kun inspiraatio kolautti lekalla päähän. Sitten saattoi seurata puolen vuoden tauko. Mukaan tulivat sitten matkan varrella (pyytämättä!) maailman kenties täydellisin mies Göran, kaikkien korporaatioiden äiti, Firma, historian legendaarisin moniongelmainen rokkipumppu Hermosaha, olemassaolo-ongelmainen keskiaikainen aave Sir Lawrence, henkiopasjättiläissammakko, filosofitalonmies Smörrebjörn, kaikki tunnetut ja tuntemattomat parisuhdekriisit, todellisuuspoliisi, kusipääterminaattori, Elvistä palvovat kääpiöt, ja... no, saitte kuvan. Tällaista voi sattua, eikä siitä tässä sen enempää.

Näistä esimerkeistä ilmenee se, miten ne lähtivät liikkeelle yhdestä häviävästä hetkestä - visiosta, joka oli aivan kuin joku olisi avannut hetken ajaksi ikkunan toiseen todellisuuteen ja esittänyt haasteen: "pystytkö kaivamaan esiin mitä muuta tuolla tapahtui?" Noinhan biisitkin muusikolla usein syntyvät. Musiikin tekeminen ja kirjoittaminen ovat monella tapaa hyvin samanlaisia haasteita. Samoin, kuvittelisin, kaikki ns. luovat taiteet maalauksesta runoihin ja... niin, mihin ihmismieli sitten ikinä päätyykään, kun sen päästää lentoon?

Kutsun itse tätä tajunnanvirtakirjoittamiseksi, koska en oikeampaakaan nimitystä tiedä, eivätkä sellaiset lokeroinnit minua suuremmin kiinnostakaan. Se menee siis pääpiirteittäin näin:

1. Saat jonkin hallusinaation sieltä "jostain" - eli idean. Saatat myös alkaa ihan huomaamattasikin piirtää karttoja, miettiä kaikenlaista taustatietoa maailmaan, johon sait juuri kosketuksen.

2. Jos idea ei jätä sinua rauhaan, huomaat alkavasi kirjoittaa siitä hyvin ylimalkaista, luonnosmaista tarinaa. Tätä vaihetta voisi kutsua tarinan luurangoksi. Se kertoo suurin piirtein mitä tapahtuu ja missä, keille - mutta se on samalla vielä hyvin epätarkka, usvan läpi kiireellä kerrottu, virheitä vilisevä "demo". Ei lukukelpoinen!

3. Toinen kirjoituskierros lisää tarinaan sitten huomattavasti lisää yksityiskohtia, korjaa ilmeisimpiä virheitä juonenkulussa, muodostaa henkilöhahmoihin jo jonkinlaista ymmärrystä ja syvyyttäkin, ja tekee edellisestä "demosta" jo jossain määrin luettavaa tekstiä, jota voi hätätilassa tai aseella uhattuna näyttää muillekin.

4. Tauko! Jos, kuten esim. "Myrskyn" tapauksessa, tarina on todella pitkä, ja jo sen ensimmäinen osa pitkä, sille tulee sokeaksi - en usko, että sitä voi välttää. Ja kyllä, siihen voi vähän kyllästyäkin. Aikalisä!

5. Kolmas luku- ja korjauskierros paljastaa yleensä paljon ikäviä yllätyksiä, mutta myös aivan uusia oivalluksia. Tässä vaiheessa tekstiä ei vain lisätä esim. tarinan maailman tarkentamiseen ja syventämiseen, vaan myös poistetaan - tarvittaessa rankallakin kädellä. Kiitos erään ystävällisen turkulaisen pienkustantajan loistavien neuvojen, opin aivan kriittisen asian: kysyä jokaisen sanan, jokaisen lauseen kohdalla itseltään se peruskysymys: "viekö tämä tarinaa eteenpäin?" Jos vastaus on kieltävä, tekstissä on todennäköisesti "läskiä", tai se ei muutoin vain vielä toimi. Paljon voi lähteä pois tai selkeytyä, mutta koska tähän mennessä esim. henkilöhahmot ja näiden ajattelumaailma alkaa olla jo paljon tutumpi, tarina voi saada aivan uusia, loistaviakin käänteitä! Tämän vaiheen jälkeen kirjan pitäisi olla jo aika lukukelpoinen, jos siinä alkujaankaan oli ideaa!

6. Toinen tauko! Tässä vaiheessa tekstin voi antaa jo kaikkein luotetuimmille testilukijoilleen, jos kantti kestää - ja sen on syytä kestää. Paskaa tulee yhä aivan varmasti niskaan, koska kirjoittajana sitä on todellakin tietyllä tapaa sokea omalle tekstilleen. Mutta jos on aihetta, tulee myös kannustusta. Ja joka tapauksessa: on parempi, että tarinan mahdolliset heikkoudet ja virheet havaitaan tässä vaiheessa, kuin vasta kun lähestyt kustantajia!

7. Neljäs luku- ja korjauskierros. Olet kuullut ja lukenut luotettujen testilukijoidesi palautteen, miettinyt sitä, tehnyt nöyrällä mielellä (joskus toki naama punaisena häpeästä) ilmeiset ja välttämättömät muutokset, toiminut muissa esiin tulleissa asioissa parhaan harkintasi mukaan, ja vielä kerran lukenut kaiken kriittisellä silmällä, yrittäen poistaa kaiken turhan ja/tai itseään toistavan, typerän, yms. Tässäkin vaiheessa tarinaan voi tulla odottamattomia, hyvinkin tärkeitä elementtejä. Mitä paremmin ymmärrät maailman, josta kirjoitat, sitä paremmin voit siitä kertoa. Oma nyrkkisääntöni on se, että minun tulee pystyä vastaamaan uskottavalla tavalla lähes kaikkeen mitä esim. testilukijani saattavat minä hetkenä hyvänsä tarinan maailmasta kysyä. Jos siihen pystyt, silloin kertomasi tarina on... tietyssä mielessä... tosi. Tämän vaiheen jälkeen käsissäsi on jotain mitä voinee kutsua vaikka "julkaisukandidaatti ykköseksi". Joksikin millä voi kiusata vaikkapa kustantajia.

Tuo äskeinen oli vain karkea esimerkki siitä, miten itse nykyään pyrin kirjoittamaan. Todellisuudessa asiat voivat mennä hyvinkin eri tavalla, eikä mihinkään mekaaniseen prosessiin kannata itsetarkoituksena edes pyrkiä. Jotkut mainitsemani kohdat ovat kuitenkin, uskon, useimmille kirjoittajille hyödyllisiä. Esim. tauot ja kriittinen "tarvitaanko tätä lausetta?", "tapahtuiko siellä ihan oikeasti näin?!" -tarkastelu voivat kyllä oman kokemukseni mukaan olla se ratkaiseva ero "lupaavan" ja "hyvän" kirjan välillä.

Hyvä kustannustoimittaja tietenkin pitää huolen monista tuollaisista asioista, lyhentäen prosessia kenties ratkaisevastikin. Jos, kuten omassa "Myrskyn" tapauksessani, kustantajaa ja kustannustoimittajaa ei yhtälössä ole, silloin on vielä paljon kriittisempää huolehtia siitä, ettet anna itsesi sokaistua, laiskistua, ja ylipäätään kirjoittaa tarpeettoman kehnoa tekstiä! Tällöin on aivan välttämätöntä, että rehellisiä, terveen kriittisiä ihmisiä on lukemassa tekstiäsi viimeistään vaiheessa 6! Heitä voi löytyä ystävistäsi tai jopa perheesi sisältä, mutta siinäkin asiassa on ansansa. Ystävä ei välttämättä katso tarinaa neutraalisti, vaan antaa kenties huomaamattaan anteeksi asioita, joita ei pitäisi jättää huomiotta. Hän saattaa myös tuntea sinut liian hyvin voidakseen suhtautua tarinaan keskivertolukijan tavoin. Stephen King esim. on todennut, että hänen vaimonsa on hänen paras testilukijansa - mutta vasta myöhäisessä vaiheessa, jossa tarina on jo melkoisen valmis!

Kirjoitan lisää tästä aiheesta tuonnempana, sillä kirjan syntyminen sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, mutta haastavaakin lisäpuuhaa. Juridiset prosessit, kansikuvat, oikeudet sinne ja tänne, yms... Asioita riittää!

Tämän, ehkä puuduttavankin pitkän kirjoituksen lopuksi haluaisin lisätä tosielämän esimerkin siitä, miten tarina muuttuu ja muotoutuu. Mainitsin edellisessä blogikirjoituksessani juuri sillä hetkellä vallineen ongelmani "Myrsky" -kirjani jatko-osasta. Siinä tietty porukka oli niinsanotusti "liemessä" palavan kerrostalon ulkoseinustalla. Tilanne olisi voinut johtaa helpostikin kolmen tarinalle aika keskeisen henkilön kuolemaan, ellen olisi noin tuntia (!) blogikirjoitustani myöhemmin äkkiä jälleen nähnyt mielessäni kuvan siitä, mikä sitten ratkaisi tilanteen. Ja, kuten niin usein, vei pitkää tarinaa jälleen hiukan uuteen suuntaan...

Mutta tällaista tämä on! Lukuelämyksiä ja iloista joulun odotusta teille kaikille!! :)

...Mutta mitä ne ajattelevat? Miten ne puhuvat??

Toisenlaiset, siis. Siinä tämänkertaisen höpinäni aihe: toisenlaisuus. Oli tässä suht' hiljan mielenkiintoista lukea tutkijoiden löytäneen merkittäviä eroja ns. liberaalien ja konservatiivisten ihmisten aivoista. En ollut asiasta varsinaisesti yllättynyt. Useimmat meistä tuntenevat ihmisiä, joita meidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta parhaalla tahdollakaan ymmärtää. Jos edes me ihmiset emme arjessamme kykene läheskään aina tavoittamaan kanssaihmistemme mieliä, toiveita, pelkoja, ajatuksia (en edes lähde tässä kulttuurien ja traditioiden välisiin, meitä aivan oikeasti erottaviin asioihin)... Miten voisimme koskaan tavoittaa jonkin ei-inhimillisen elämänmuodon ajatusmaailman, saati kirjoittaa sellaisesta uskottavasti?

Joku on sanonut, ettei ihminen kykene kuvittelemaan ja siten myöskään kuvailemaan mitään sellaista, millä ei jo ole vastinetta maailmassamme. Noin saattaa hyvin olla. Vanhat science fiction kirjat ja elokuvat esim. kuvailevat tulevaisuuden lähes poikkeuksetta jonain sellaisena mitä me tässä "nykyajassamme" pidämme naurettavan klisheisenä ja jopa vanhanaikaisena. Alkaen kaapin kokoisista tietokoneista viisarimittareineen, vipuineen, isoine lamppuineen, kaikkineen. Emme silloin yksinkertaisesti tienneet muusta. Sama tulee tapahtumaan meidän teknologiallemme ja visioillemme tulevasta. Ymmärrämme vain itsellemme lähellä olevia asioita, jos sitten niitäkään.

Tämä kaikki herättää isoja kysymyksiä siitä, voimmeko koskaan edes puoliuskottavasti kuvailla meille vieraiden älyllisten olentojen kieltä tai ajatuksia. Kysymys, joka koskettaa niin science fictionia kuin fantasiaakin. (Ja uskontoja: ymmärtäisimmekö me itseämme todella paljon kehittyneempiä olentoja? Jumalten täytynee olla sellaisia?)

Jos jo seinänaapurisi saattaa olla alien, joka äänestää mielestäsi mielipuolisesti ja elää aivan "väärin", mitä mahtaisit tuumata, jos vastaasi kävelisi aito klingon, Gandalf, örkki, haltia, kääpiö, Vernor Vingen huikeiden tarinoiden älykäs hämähäkkiolento, tai jotain vielä paljon käsittämättömämpää? Vaikkapa jokin jumalaksi lukemamme, ruumiiton tietoisuus? Tai vaikka edesmennyt oma sukulaisesi, joka viis veisaisi vankasta uskomuksestasi siihen, ettei aaveita kerta kaikkiaan ole olemassa?

Ehkä ottaisit jalat allesi. Ehkä, jos olisit jenkkityyliin aseistettu, yrittäisit ampua moisen kummajaisen seulaksi heti kättelyssä. Ehkä menisit moikkaamaan. Kuka tietää? Mutta niin tai näin - meillä ei ole mitään tietoa saati varmuutta tuollaisten älyllisten olentojen tavasta ajatella ja kokea maailma. Ymmärrätkö edes sitä, miten koirasi tai kissasi kokee maailman? Tuskin. Ja vielä vähemmän kilpikonnan, hyttysen - tai vaikkapa omenapuun - todellisuutta. 

Tämä on oikeasti ongelma, kun kirjoitat tarinaa, jossa on ajattelevia ja kenties puhuviakin hahmoja oman kokemuskenttäsi ja maailmankuvasi ulkopuolelta! Yksi hyvä nyrkkisääntö on välttää kuvailemasta asioita, joista ei tiedä varmuudella tarpeeksi. Naimaton avioliittoneuvoja saattaa hyvinkin olla loistava työssään juuri tietyn ulkopuolisen näkökulmansa ansiosta, mutta samaisen ihmisen olisi pirun vaikeaa kuvailla avioliiton arkea esim. kirjassa! Mitä taas tulee haltioiden kaltaisiin olentoihin, näiden voi (genren kirjoittamattomien sääntöjen perusteella) olettaa ajattelevan ja toimivan sen verran ihmisen kaltaisesti, että heitä voinee tiettyyn rajaan saakka kuvailla ajattelemassa ja puhumassakin. Kovin syvälle siinä en kuitenkaan menisi, sillä tiedostaisin itse liian hyvin sen, etten tiedä mitä heidän mielissään oikeasti liikkuu!

Entä sitten teknologia? Onko tuhannen vuoden päästä mitään mikä edes etäisesti muistuttaa Internetiämme? Epäilen suuresti. Tunnistaisimmeko mitään tuon ajan laitteita, osaisimmeko edes arvata miten ne toimivat? Kyseenalaista. Niinpä, kun kuvailemme science fictionissa jotain tällaista "tuntematonta", saattaa olla viisaampaa (joskin turhauttavaa) toisinaan tyytyä kertomaan mitä tapahtuu kuin selittämään juurta jaksain miten ja miksi se tapahtuu. Sillä nuo selityksemme ovat väistämättä tästä hetkestä ja tästä maailmastamme, eivät siitä todellisuudesta mitä yritämme kuvailla.

Kinkkisiä, kiehtovia asioita pohdittaviksi. Juuri nytkin tuumin miten ikivanhaa, mutta silti meitä paljon edellä olevaa teknologiaa edustava "älytalo" käyttäytyy tulipalotilanteessa, energiansyötön ainakin osin katkettua, ja ryhmän kovaonnisia ihmisiä tasapainotellessa talon ulkoseinää kiertävällä pienellä tasanteella... Talo epäilemättä tietää heidän olevan siellä, mutta tekeekö se asialle mitään? Mikäli ei, silloin tietyn tarinan muutama keskeinen henkilö saattaa kokea ikävän lopun. Tällä hetkellä en tiedä, löytyykö asiaan ratkaisu vai ei - se ei ole omissa käsissäni.

Mutta tuollaisiin kysymyksiin törmää aina kun kirjoittaa toisenlaisista asioista. Eiköhän tuokin siis selviä - ratkaisut tällaisiin dilemmoihin tulevat usein täysin odottamattomina hetkinä "sieltä jostain", eikä niitä voi aina mitenkään järkeillä. Tarinat ovat taikuutta - ja me kirjoittajat kai sikäli taikurin enemmän tai vähemmän toheloita oppipoikia ja -tyttöjä. Yrittämässä tehdä täydellistä loitsua, mutta tiedostaen että lohikäärmeen kutsuloitsumme saattaa paremminkin tuoda paikalle kiukkuisen ja hämmentyneen kaniinin. Noh, eipä mitään vikaa kaniineissakaan! Asioihin voi aina sopeutua - myös hetkiin, joina tarinat ottavat asiat omiin käsiinsä, ja menevät aivan mielivaltaisiin suuntiinsa. Se on oikeastaan yksi kirjoittamisen suola. Itsekin yllättyy - aina.

Siispä taas takaisin loitsujen ääreen...  :)

Kerropa omia ajatuksiasi aiheesta!

Mistä on hyvä fantasiakirja tehty?

Luen juuri, miljoonien muiden lailla, George R. R. Martinin "Tulen ja Jään Laulu" -sarjan toista osaa, "The Clash of Kings". Olenko koukussa? Jollain lailla, siitä päätellen, että odotan aina tilaisuutta päästä jatkamaan lukemista. Välillä mietin vain, että miksi?

Martinin bestseller lienee lähellä perinteisintä mahdollisinta fantasiaa. Vain haltiat ja kääpiöt puuttuvat, enkä yllättyisi niidenkään ilmaantumisesta sotkemaan tuon sotaisen tarinan juonitteluja, verenvuodatusta ja - genressä perinteisesti harvinaisia, mutta ilmeisesti yleistyviä - sänkykamarikohtauksia. Voin vain, pienellä kauhulla, kuvitella yksityiskohtaisesti kuvatut lemmenleikit haltiaprinsessan ja irstaan ihmisprinssin välillä. Tolkien kääntyisi varmasti haudassaan. ;)

Onko fantasiassa tai sci-fissä sitten "pyhiä" asioita, tabuja? Fantasiassa pätenee ainakin hiljainen sääntö siitä, ettei Tolkienin perintöä liata. Saattaa toki olla niinkin, että miehen perillisten lakimiehilläkin on asiaan vaikutuksensa; sen verran isosta rahasammosta on nykyään kysymys. Muutoin aikalailla kaikki lienee sallittua, ja esim. fantasian ja sci-fin kohdalla tietty yhteen sulautuminen on jo paikoin havaittavissa.

Mutta Martin ei ole yrittänyt, genressään aika rankasta sisällöstään huolimatta, tuoda oikeastaan mitään uutta fantasian maailmaan. Hänen tarinansa toimii tavallaan kokonaisuutena, jonka hengästyttävässä tapahtumatahdissa lukija ei oikeastaan edes ehdi miettimään asioiden taustoja, realistisuutta tai sen kummemmin muutakaan. Kirjojen maailma on tietyllä tapaa hyvinkin klisheinen malliin "otetaan keskiaikainen maailma, liioitellaan sen väkivaltaisia ja irstaita piirteitä (= miellytetään lukijoita, jotka odottavat toimintaa), luodaan henkilöhahmoja, joista harva on erityisen syvä tai sympaattinen, mutta sitäkin useampi jollain liioitellulla tavalla paha tai muuten mielenkiintoinen. Ja niin edelleen. Tulos on eräänlaista liioiteltua steroidifantasiaa, jossa hormonit hyrräävät, veri lentää, eikä juonittelu keskeydy hetkeksikään. Maailman monimutkaisuus antaa tietynlaisen illuusion syvyydestä, mutta ainakaan tähän asti lukemani ei juurikaan vaivaudu syventämään kuvaani Tulen ja Jään Laulun maailmasta. Ei sen tarvitsekaan, sillä suuri yleisö pitää tarinasta juuri tällaisena. Ja raha virtaa.

Tuollaisen tarinan kirjoittaminen ei olisi onnistunut Tolkienilta, eikä se onnistuisi minultakaan. "Tulen ja Jään Laulu" vaatii kirjoittajalta huiman määrän laskelmointia ja suunnittelua - se ei ole spontaani tarina, vaan rakennettu todella taidokkaasti miellyttämään ja koukuttamaan maksimaalista määrää kohdeyleisöä. Paljon kertoo se, että tarinasta tehty näyttävä TV-sarja on lähes identtinen itse kirjojen kanssa. Hyvää viihdettä.

Toinen tämän hetken menestyskirjailija fantasian alueella on Robin Hobb. Hänet tunnetaan useista samaan fantasiamaailmaan keskittyvistä trilogioista, joissa näkyy kenties tavallista selvemmin naiskirjoittajan hivenen toisenlainen näkökulma moniin asioihin. Hobb:n kirjat ovat myös jakaneet omia tuntemuksiani ehkä enemmän kuin mitkään toiset, sillä niissä on sekä aivan uskomattoman hienoja, että pahimmillaan miltei raivostuttavia piirteitä. Hobb:n kerronta on tietyllä tapaa kuin yhdistelmä romanttista kioskikirjallisuutta (tärkeää on kuka menee naimisiin kenen kanssa + mitä kenelläkin on kunakin hetkenä yllään) ja edellisen vastapainona suorastaan yllättävän mielikuvituksekasta, väkivaltaista ja raakaakin toimintaa genressään aika omintakeisessa maailmassa. Tulos on todella merkillinen; huomasin itse hyppiväni joskus jopa toistakymmentä sivua kerrallaan ylitse (naimakaupat, juorut ja vaatteiden muotilehtimäiset kuvaukset), mutta sitten taas suorastaan ahmien monia synkempiä, syvempiä, mielikuvitusta kiihottavia toisia osuuksia. Tuo ei ole normaali tapani lukea; en normaalisti hypi tarinoissa "tylsien" jaksojen ylitse...

Kaiken tuloksena on eräänlainen viha-rakkaussuhde näihin kirjoihin. Haluan tietää miten tarinoissa käy, mutta en todellakaan halua tietää enää sanaakaan siitä, minkä väriset napit neiti XXX:n silkkisessä, paljetein koristellussa sinivihreänoranssissa leningissä oli tämän huokailtua kymmenen sivun ajan kateelliselle, petolliselle ystävättärelleen paikallisen tyhmän mutta uljaan nuorukaisen ihanuutta ja kamaluutta... Selvää lienee, etten ole aivan oikeaa kohdeyleisöä Robin Hobb:lle, mutta kyllä hän tarinoita osaa kertoa - ja uskon, että juuri ne elementit, jotka hänen kirjoissaan esim. minua tylsistyttävät tai ärsyttävät, vetoavat yhtä voimakkaasti lukemattomiin muihin. Laatuviihdettä siis tämäkin. ;)

Fantasiasta ei voitane puhua mainitsematta erästä klassista kirjoittajakaksikkoa: Margaret Weis ja Tracy Hickman. Heidän syytään ja ansiotaan on mm. Dungeons & Dragons -roolipelimaailmasta kirjoiksi aineellistunut, laaja Dragonlance -maailma, jota itsekin nuorempana ahmin minkä kykenin. W&H:n kerronta on hyvin erilaista kuin esim. edellä mainittujen kirjailijoiden käsitys fantasiasta. Yhdistävänä tekijänä on toki tietyllä tapaa samanlainen, ehkä osin genren perinteiden pakottamakin maailma (lohikäärmeitä esim. tuntuu olevan kaikkialla, vaikka sankarit niitä miten yrittävät hävittää sukupuuttoon!). Weis ja Hickman kirjoittavat kuitenkin jännittäviä tarinoitaan vankasti kieli poskella. Huumorin yhdistäminen periaatteessa usein niin "vakavaan" fantasiaan on taitolaji, mutta nämä kaksi hallitsevat asian suvereenisti. Legendaarisena esimerkkinä näennäisdementoitunut velho Fizban (tietynlainen Gandalf-karikatyyri), joka esiintyy kaksikon ehkä parhaassa työssä, 7-osaisessa "Kuoleman Portti" -sarjassa salanimellä Zifnab. En kerro enempää; tämä juttu on koettava itse! Menee oikeastaan jo Monty Pythonmaisen suuruuden sarjaan. :)

"Kuoleman Portti" -sarja kuuluu mielestäni puutteineenkin fantasian klassikoihin monessa mielessä. Se esittelee seitsemän hyvin erilaista, omintakeista maailmaa, joita yhdistää varsin merkillinen asia. Samalla kyseessä on mitä hienoin esimerkki science fictionin ja fantasian saumattomasta yhdistymisestä pitkäksi, todella kiehtovaksi tarinaksi, joka hetkittäin naurattaa, toisina kenties jopa itkettää, herättää kysymyksiä ja saa toistuvasti lukijan selkäpiihin jääpuikkoja jännityksestä. Kaiken kruunaavat henkilöhahmot, joissa - kerrankin - on syvyyttä ja koskettavuutta. Esim. likinäköinen, valloittajien alistaman kaivosplaneetan yksinäinen, idealistinen, vallankumouksellinen kääpiö kohtaloineen tuskin jättää montaakaan lukijaa kylmäksi.

Paras?

Kaikki nämä kolme esimerkkiä edustavat omalla tavallaan hyvää, viihdyttävää fantasiakirjallisuutta. Kaikki ovat myös keskenään hyvin erilaisia näkökulmia taikuuden kyllästämiin maailmoihin, joissa lohikäärmeet yhä enemmän tai vähemmän mellastavat, prinsessat ovat prinsessoja ja tyhmänrohkeat nuoret miehet ovat ... niin, tyhmänrohkeita nuoria miehiä. Jos minun olisi kuitenkin pakko valita oma suosikkini tästä mainioiden tarinankertojien joukosta, sen täytyisi tällä kertaa olla duo Margaret Weis & Tracy Hickman.

Kerron miksi:

Niin viihdyttävä ja koukuttava kuin Martinin kuvaama maailma onkin, se tuntuu myös jollain tavalla hiukan ohuelta ja tekemällä tehdyltä. Tuotteelta, joku saattaisi sanoa. Ja tuotehan se onkin, häpeilemättä asiaa lainkaan. Siksi se myös myy paremmin kuin kilpailijansa yhteensä. Hobb:n loistavia oivalluksia puolestaan ei käy kiistäminen, mutta lukukokemuksen tietty hajanaisuus (se "viha/rakkaus"-tunne) estää itseäni lukemasta hänen töitään (vielä) mestariteoksiksi. Weis ja Hickman ovat näistä ainoina luoneet jollain lailla ainakin itselleni uskottavia, jopa sci-fi:n mittapuilla mielikuvituksellisia, yllättäviä maailmoja, joissa vaikuttaa henkilöhahmoja, joiden kohtalolla on lukijalle oikeasti väliä. Tarinoita, jotka voivat saada lukijan niin hymyyn kuin kyyneliinkin, samalla miettien voisivatko nuo maailmat olla - jossain päin maailmankaikkeutta - totta.

Siinä on tietynlainen suuruuden mittapuu. "Kuoleman Portti" -sarja ei yritä olla minkäänlainen "Taru Sormusten Herrasta". Se ei ota itseään ylivakavasti, eikä se kosiskele Hollywoodia. Se ei hukuta lukijaa asujen yksityiskohtiin, silmittömään väkivaltaan, eikä ihmisen alhaisimpien vaistojen tuotoksiin jatkuvine juonitteluineen, huorineen ja petoksineen. Se vain kertoo pitkän, todella kiehtovan tarinan maailmoista, joiden voisi kenties uskoa olevan totta. Se kertoo sen haikean hauskasti, silti jännittävästi, kirjoittajien varmasti tiedostaessa alusta loppuun sen, etteivät he koskaan saisi luomuksestaan arvostettuja palkintoja, tv- tai filmisopimuksia, tai fantasia/sci-fi -genren kriittisempien tahojen arvostusta.

Mutta jotain he tekivät oikein. He kertoivat kertomisen arvoisen tarinan, jonka itse luen yhä uudelleen ja uudelleen, muutamien vuosien välein.

Jos se ei ole hyvän fantasiakirjan - tai minkä tahansa tarinan - merkki, niin mikä on?